West Coast Tour -toimittaja kiertueella

Teksti ja kuvat Vesa-Matti Savinen

Tuoreessa FORE! lehdessä kirjoitimme länsirannikon omasta golfkiertueesta, West Coast Tourista. Toimittaja Vesa-Matti Savinen osallistui kiertueelle viime vuonna ja nyt pääsemme lukemaan tarkemmin tapahtumasta tässä kaksiosaisessa reportaasissa.

Olen aloittanut golfin vuosituhannen vaihteessa kotikaupungissani Porissa, mutta tämän jälkeen majapaikkoina ovat olleet 20 vuoden ajan Tampere, Lahti, Hämeenlinna ja viimeisimpänä Helsinki. Vuosi sitten toukokuussa, kun kiertueen promoottori Mikko Haapala pyysi minua pelaamaan ja kirjoittamaan juttua West Coast Tourista, innostuin heti. Olinhan pohtinut osallistumista jo perustamisvuotena 2005. Kyllä, luit oikein. Tämä länsirannikon ylpeys on ollut voimissaan siitä saakka, ja nyt alkavana kesänä pelataan 20-vuotisjuhlakilpailu.

Kirjoittamisen ansiosta sain oivan mahdollisuuden tutustua Rauman, Uudenkaupungin ja Nakkilan golfkenttiin, sillä perusporilaisena vierailut lähiseudulle ovat olleet minimissään. Raumalla olin aikaisemmin pelannut vain kerran, Nakkilassa kahdesti ja Uusikaupunki oli minulta täysin vailla duffeja ja divotteja. Porin omat lähikentät, Kalafornia ja Yyteri ovat sitä vastoin välillä meikäläiselle jopa liiankin tuttuja :-D.

Etukäteen olin ajatellut kehua lännen golfkenttien erityisominaisuutta. Meren välitön läheisyys, kun saa saderintamat väistelemään pelaajia uskomattoman tehokkaasti, vaikka ympärillä sattuisikin satamaan.

Toisin kävi.

DAY 1

Starttaan Helsingistä aamupalan jälkeen tasan kahdeksalta. Kilpailun ensimmäinen lähtöaikani on heti puolenpäivän jälkeen, ja navigaattori näyttää Uudenkaupungin golfkerholle 2,5 tunnin siirtymää. Tapojeni mukaan ajan harhaan, ei kerran, vaan kahdesti. Näistä jälkimmäinen on oikein mukava missi. Kustavin jälkeen käännös unohtuu ja päädyn Mussalon retkikeskuksen vierestä kuvankauniille Saariston Rengastielle. En ole siellä koskaan käynyt, mutta lukuisat retkipyöräilijät saavat minut pohtimaan omaa reittivalintaani riittävän aikaisin. Avaan navigaattorin ja ehdin U-käännöksen ansiosta juuri ajoissa ykkösen tiille. Päätän kuitenkin palata rantatielle fillarin kera seuraavana kesänä.

Kilpailuviikko starttaa perinteisesti juuri Uudestakaupungista, ja klubilla kuhisee tuttujen naamojen tervehtiessä toinen toistaan. Aamun aikaiset ovat jo lopettaneet kierroksensa samalla, kun viimeiset lähdöt ovat Major-tyyliin vasta myöhään iltapäivällä.

Pelaajat voivat itse pyytää kesäkiireidensä (esim. työt) vuoksi tiettyjä lähtöaikoja, ja lähes aina toiveet pystytään myös toteuttamaan.

Minut on istutettu samaan lähtöryhmään kolmen miehen kanssa. Jukka Silvola pelaa kotikentällään, Salosta matkustanut Pasi Kuhalainen on kiertueen veteraaneja, ja vaikka ikää on vasta 52-vuotta, WCT:llä mies on ollut mukana 17 kertaa. Marko Penttilä on puolestaan porilainen rääväsuu, jonka pelitaidot osoittautuvat rutkasti suunsoittoa huonommiksi.

Yhtäkkiä ensimmäiseen tiiboksiin kuuluu valtava ujellus.

– Joo, ne soittaa sen aina, kun Silvola lähtee pelaamaan, UGK:n oma jäsen letkauttaa.

Kyseessä on Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen yleishälytystesti. Se suoritetaan jokaisen kuukauden ensimmäisenä maanantaina klo 12:00, joten nyt se laukaisee meidän ryhmämme osalta tämän kilpailun komeasti.

Suuri saderintama ja navakka tuuli ovat haitanneet aamupäivän lähtijöitä, mutta meille onni on suotuisa, sade loppuu kuin käskystä hälytyksen soidessa ja golfin täyttämä viikko voi alkaa. Olen kuullut kentästä hyvää, mutta silti kokonaisuus yllättää positiivisesti. Maisemat ovat mukavia, meri vilkkuu useammalla väylällä ja mukana on sekä helppoja reikiä, että veden ympäröiviä todellisia monstereita. Golfin suola eli viheriöt kuuluvat ilman muuta Suomen parhaisiin, ja meidän leveysasteillamme poikkeuksellinen ruoholaatu tuottaa harrastelijankin lyönteihin takakierrettä. Yhtä pehmeisiin alustoihin olen Suomessa törmännyt vain Meri-Teijon kentällä monta vuotta aikaisemmin. Askeleen jäljet jäävät siis hetkeksi näkyviin tällä ruoholla tepastellessa.

”Ukin” golfkentän haasteena on kaksi eri vuosikymmenillä rakennettua yhdeksikköä. Vanhaa ysiä tahkotaan väylät 1-4, uusi Ykskoivu -niminen lenkki alkaa numerosta #5 ja lopuksi kierros päättyy taas viiteen vanhan kentän väylään. Viheriöt näillä erikseen rakennetuilla yseillä ovat hyvin erilaatuisia ja myöskin erinopeuksisia, joten pelaaja joutuu adaptoitumaan uusiin olosuhteisiin peräti kolmeen eri otteeseen. Olen itse pitkien puttien erikoismies, ja siihen taitoon kuuluu mitä suuremmissa määrin ennen puttia tehtävä viheriön analysointi. Olosuhdemuutokset ovat minulle vain mielenkiintoinen lisä, mutta joitakin pelaajaa se voi häiritä yllättävänkin paljon. Kokonaisuudessaan uuden ysin väylät ovat paljon vanhaa osaa kauniimpia, joten tämä reititys tuottaa kierrokseen sitäkin kautta hyvää vaihtelua.

Saavumme kentän ensimmäiselle ja vaikealle par-5:lle, jota halkoo useampi pikkulampi. Tiiboksissa meidät ottaa vastaan kilpailun tuomari. Hän kertoo, että tästä eteenpäin muutamilla väylillä apuna ovat ns. fore-caddiet, jotka heiluttavat punaista lippua, mikäli pelaajan pitää lyödä varapallo. Sama kaava toistuu kiertueen muissakin osakilpailuissa, ja se edesauttaa kisafiilistä. Samasta syystä meidän ei tarvitse etsiä palloja kaikista vaikeimmilla väylillä, sokkoväylistä puhumattakaan.

– Kyllä harmittaa se toissa vuosi, kun minulle tuli ensimmäinen virallinen poissaolo, Pasi Kuhalainen harmittelee tutulle tuomarille.

Minulle tulee etuysin lopulla GRANDE KATASTROF. Kolme palloa veteen ja yksi lostball perättäisille väylille. Tuplaa ja triplaa seuraa siis par-4:lle tehty yhdeksikkö. Tuhon tie alkoi vieläpä unelma-avauksen jälkeisestä duffista, joka putosi keskelle suurta vesiestettä. Kilpailuhenkinen luonteeni ottaa osumaa, sillä kaikkien 113 pelaajan mielestä etenkin avauskierros pitäisi pelata hyvin, jotta viiden päivän mittaista kokonaistilannetta voisi seurata hymy huulilla. Porin Markolla menee vieläkin huonommin. Ykkösen avaus on Out Of Bounds ja etuysiin täydet 60 lyöntiä.

– Hyvä! Et ole edes viimeisenä, Jukka aukoo päätään kiertueen hengen mukaisesti.

– Kyl tää komiaa o, Marko tokaisee neljännen putin päätteeksi.

– Tää o golffii, Jukka jatkaa pelaajien talsiessa ulos viheriöltä.

Hieno länsirannikkolainen keskustelu.

Saderintama tavoittaa meidät taukokioskilla ja on seuranamme kierroksen loppuun saakka. Ainakin minut se herättää. Takaysin 40 lyöntiä tiputtaa kierrostuloksen (90) kelvolliseksi ja nousen tasaisessa scratch-sarjassa sijalle T24. Muillakin on ollut avauskierroksen paineissa vaikeaa, etenkin monsteriväylillä.

Marko päättää urakkansa upotettuun puttiin ja huutaa:

– JES! 113 lyöntiä, saman verran kuin osallistujamäärä.

Valitsen Uudestakaupungista signatureväyläksi par-4:sen, numeroltaan #13. Avaus korkealta yläilmoista, paljon vettä joka puolilla ja kaiken kruunuksi väylän poikki menee pieni venereitti mereltä sisämaan suuntaan. Suoriudun hienosti neljällä lyönnillä ja se maistuu, vaikka myös birdie on varsin lähellä.

Väylän tiipaikan erikoisuus on komea varo veneilijöitä -kyltti, josta tosin puuttuu iso palanen.

– Arvaa, kuka tuohon on osunut, Jukka lausahtaa.

Miehen hymy ei jätä vastauksille montaakaan vaihtoehtoa.

DAY 2

– Jos sataa joka päivä, niin tää on sit viimine kerta, Juho Vähtäri.

Näky on lohduton, kun hyppään Porista kiertuepromoottori Mikko Haapalan kyytiin tiistaiaamuna klo 06:30. Vettä tulee aivan kaatamalla ja ennuste näyttää historian märimmältä kierrokselta. Raumalle ajaa kolme varttia ja lähtöaika on jo ennen kahdeksaa. Me emme todellakaan näytä ulospäin kuumalta ryhmältä, sillä välillä repeämme Mikon autossa spontaaneihin naurukohtauksiin ja taitaa promoottorilla olla itkukin lähellä. Se joka muistaa viime vuoden heinäkuulta viikon, jolloin satoi ihan koko ajan, niin… tämä on se viikko.

Palataan vielä toiseen kuulemaani ruokapöytäkeskusteluun eiliseltä. Kyseessä oli takanani istunut porilainen kaveriporukka ja puheripuli päättyi lauseeseen.

– Jaaha, huomenna mennään sit lyömään palloa sinne vi*un metsään ja vi*un pellolle.

Pori-Rauma -viha elää siis edelleen ja voi hyvin. Kyseessä oli porilainen analyysi naapurikaupungin golfkentästä, joka on Uudenkaupungin tapaan hyvin kahtia jakautunut ja myös täällä viheriöiden ominaisuuksissa on lenkkien välillä eroja. Etuysi pelataan suurimmaksi osaksi metsän keskellä, ja siellä on useampi väylä, jossa vinoon suuntautunut draivi tarkoittaa uutta palloa. Takaysi puolestaan etenee avaralla pellolla, ja siellä vaikeusasteeseen tarvitaan tuuli, jota sitäkin tänään riittää. En ole pelannut kentällä 15 vuoteen, joten sellaisen ajan jälkeinen paluu on aina mielenkiintoinen.

Ykkösen tiillä ei voi myrskysateen vuoksi ottaa ensimmäistäkään harjoituslyöntiä. Lämpöasteita on heinäkuisena aamuna tasan kolme, saman verran kuin oma tulokseni ensimmäiseltä väylältä. Harmittavasti kyseessä on tosin vain par-3 reikä, mutta omalle mielelleni startti on älyttömän tärkeä ajatellen tulevaa neljän tunnin taistelua sekä luonnonvoimia, että raumalaista Jari Anttilaa vastaan. Hän ei tosin itse tiedä, että olen asettanut tavoitteeksi päänahan kanaalikaupungista.

Jari on kiertueen pitkäaikaisia jäseniä ja huomaan jo ennen kierroksen alkua miehen huumorin niin raumalaiseksi kuin se vain ikinä on mahdollista. Välillä joudumme Juhon ja Mikon kanssa kolmena porilaisena alakynteen pelillisen puolen lisäksi myös verbaalisesti.

– Nii joo, sulla pomppi tota tietä pitkin, siks se on noin pitkällä, Jari kuittaa Mikolle kun tämä onnistuu ensimmäisen kerran draiveri kädessään.

Myös kolmas reikä on helppo par-3, joten Raumalla golfin alkuosuus on inhimillinen. Toki välistä löytyy vaikea ja mielenkiintoinen kakkosväylä, joka edustaa golftaktikointia parhaimmillaan. Kolmosen griinillä pääsen kiinni Jarin pään sisältöön, ja loppupäiväksi löydämme yhteisen sävelen.

– Mul on sellanen aaninki et tää o kupis ny, Jari sanoo ennen kolmemetristä puttiaan.

Aaninki on sana, jonka olen muualla asuessani kokonaan unohtanut. Se on ennen kaikkea sanana erittäin kaunis, ja käännös voidaan suorittaa monella eri tyylillä, esimerkiksi:

Ajatus, tunne, fiilis, meininki, usko ja luottamus.

Tässä kohtaa haluan antaa kredittiä myös Rauman golfseuran nettisivuille, jossa jokaisen väylän ohjeistus on annettu selkeän suomen lisäksi vanhalla ”rauma giälel”.

Helpon alun jälkeen peli alkaa oikeasti vasta väylältä numero 4, joka on kapea par-5. Samalla starttaamme kuuden väylän pätkälle, joka on visuaalisesti todella näyttävä ja haastaa unelmakelissäkin ihan jokaisen pelaajan. Ainoa huono puoli on 5. väylän avaus ja 6. väylän kakkoslyönti, jotka laitetaan matkaan ns. sokkona. Myös kasilla ja ysillä alastuloalue on helposti tiiltä katsottuna katveessa.

Joka tapauksessa kyseessä on ihan Suomen parhaita kuuden väylän pätkiä, ainakin jos mailan varressa on haasteista nauttiva yksilö.

Kentän signatureväyläksi valitsen reiän numero #7. Piikkisuora par-4 on harvoin hieno, mutta tämä tekee poikkeuksen. Perstuntuma kertoo hirvittävän kapeasta rännistä, mutta todellisuudessa molempien puolien rinteet heittävät palloa takaisin keskemmälle. Ja kun viheriö on vielä hurjan kalteva, kasassa on klassikkoväylän ainekset. Promoottori Haapala ei saa kapeaa perstuntumaa mielestään, ja avaus tuottaa pääkopasta ulos pahemman luokan slaissin. Muutoinkin tasoituksella kymmenen pelaava herrasmies hyytyy karmeassa kelissä 99 lyöntiin. Hänen tavoitteensa oli pelata kaikki viisi kierrosta alle 90 lyönnin, joten se missio ei kestänyt tänä vuonna toista aamua pidemmälle.

Rauman oma poika, tai no, vähän vajaa kuusikymppinen Jari, pelaa tyylikkään kierroksen 85 lyönnillä. Avaus ei ole enää niin pitkä, mutta tarkka se on. Mies joutuukin takaysillä pieniin vaikeuksiin vain loistokuntoisten viheriöiden keskellä.

– Hyvä, ei tullut kolmea puttia, Jari kannustaa itseään. (putteja oli 4)

Sama elämäntapaintiaani saapuu saunaan ostoskorin kanssa. Korissa on pyyhe, vaihtovaatteet ja 0,5 litran Karhu-tölkki. Kysäisen ostoskorin taustaa normaalin putkikassin korvaajana.

– Tää on helvetin kätevä, kuuluu vastaus.

Minä pelaan ylivoimaisesti West Coast Tourin parhaimman kierrokseni. Maltti kestää, ja lyön pidemmilläkin väylillä rauta-4:sta tai hybridiä tiiltä. Tuossa kelissä draivi karkaisi ennemmin tai myöhemmin. Viimeisellä väylällä vedän kanintappajan outtiin, mutta selvitän senkin kriisin vain tuplabogilla. Lopputulos 87 lyöntiä, joka olisi riittänyt lähes osakilpailukärkeen, mutta pahaksi onneksi sade ja tuuli loppuvat samaan aikaan, kun me saavumme vettä valuen klubille. Pelaan omaan tasoitukseeni +2 ja sijoitun HCP-sarjassa viiden parhaan joukkoon. Se kuvaa olosuhteita varsin hyvin, sillä yleensähän kärkipää on reilusti pakkasella. Rauman Jarille häviän ikävä kyllä kaksi lyöntiä, ja mikään HCP-voitto ei minua lämmitä.

Ryhmämme neljäs kaveri on kolmekymppinen Juho, joka jakoi päivän alussa kuuluisan sitaattinsa mahdollisesti viimeisestä kiertueestaan. Nytkin sade vaikutti Juhon pään sisällä koko etuysin ajan, mutta selvästi helpompi takalenkki taittuu 45 lyönnillä. Tähtihetki osuu heti kymppireiälle, kun hurja tuuli vie sateenvarjon ja Juho spurttaa täysillä aarteensa perään. Nopeus ei riitä, ja varjo päätyy suuren ojan keskelle. Pitkän taistelun jälkeen mies poimii sateensuojansa vedestä ja saa meiltä valtavat suosionosoitukset.

Vaikeasta päivästä jäi oikein hyvä maku.