Teksti ja kuvat Vesa-Matti Savinen
Tuoreessa FORE! lehdessä kirjoitimme länsirannikon omasta golfkiertueesta, West Coast Tourista. Toimittaja Vesa-Matti Savinen osallistui kiertueelle viime vuonna ja nyt pääsemme lukemaan tarkemmin tapahtumasta tässä reportaasin jatko-osassa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
DAY 3
Kahden päivän jälkeen katseeni on kääntynyt scratch-sarjasta HCP:n puolelle. Olen pelannut kolme loistavaa ysiä peräjälkeen ja saavun Nakkilaan rennoin mielin. Olen kokonaiskilpailussa kolmantena ja teen erikoiselle ykkösväylälle helpon par-tuloksen. Tunne on mukava, kun fore-caddie nostaa valkoisen lipun välittömästi lyönnin lähdettyä. Lyhyt birkkuputti kierähtää reiästä, mutta se ei haittaa. Seuraavalla par-3:lla lyön huonon avauksen ja päädyn hakealuuelle. Lob-lyönti osuu suoraan kylkeen ja pallo lentää takametsään.
Edessä on klassinen kärkikahinoiden Rory McIlroy -sulaminen. Siitäkin huolimatta, että tänään keli suosii keskipäivän lähtöaikaamme. Koko aamun on taas satanut, mutta meidän aikana aurinko vihdoin paistaa. Pelaan omaan tasoitukseeni +10 ja osakilpailusijoitukseni on ruma, 58. Kiertueen voittohaaveet siirtyvät seuraavaan vuoteen, sillä tulos on helpohkolla kentällä suorastaan surkea.
Tämä jos mikä tekee lajistamme niin hienon ja tällaisesta viiden päivän kokonaiskiertueesta vieläkin hienomman. Luulotauti tappaa tuloksen kiduttamalla!
Nakkila sijaitsee parinkymmenen minuutin päässä Porin keskustasta. Kentällä on mittaa vain 5000 metriä ja par-lukukin sitä myöten 70. Tilanpuutteesta johtuen kentältä löytyy useampi mielenkiintoinen dog-leg -väylä. Kaksi niistä on par-vitosia, joissa avausmailana nähdään rautaseiskan tapainen työkalu. Ja silläkin on tärkeää osua, jotta pitkää kakkoslyöntiä pääsee asettelemaan juuri oikeasta kohdasta. Sama taktiikka on edessä myös muutamalla par-nelosella.
Täällä on paljon hyötyä paikallistuntemuksesta, mutta minun edellinen visiittini on 15 vuotta sitten. Kokonaisuudessa arvioisin Nakkila Golfin olevan ennen kaikkea mukava scramble-kenttä, ja ne kilpailut ovatkin klubilla todella suosittuja.
Minulla ei kenttätuntemusta ole, mutta pelikavereilla sitä riittää. Vähän päälle kolmikymppinen Ville Huhtala on seuran oma jäsen, 59-vuotias Petri Arve on puolestaan asteen uniikimpi tapaus. Perusporilainen on kiertänyt kaikki 19 aikaisempaa kiertuetta, joten tänä kesänä juhlitaan siis pyöreitä. Hänenkään ei tarvitse käydä jälkipelejä yksin, sillä mukana kulkee tilataksillinen savolaisia ystäviä, joihin mies tutustui työelämän kautta vuosituhannen vaihteen Kuopiossa.
Tällä kertaa matkassa on kuusi innokasta golfaria ja he yöpyvät Arven sukumökillä Luvian saaristossa. Tarinagolfin kuusikko pakettiautoineen tuo lännen kiertueelle oman miellyttävän lisämausteensa, ja saankin jo kierroksen alussa illanviettokutsun. Vastaan toki myöntävästi.
Nakkilan etuysi vaeltaa maalaismaisemassa, jossa on mukana Porin seudulle erittäin harvinaisia korkeuseroja. Heti kolmas väylä tällätään jäätävän korkealta kukkulalta, ja sitä seuraa pitkä asvalttisiirtymä viidennen ja kuudennen reiän välimaastossa. Petri kertoo pelanneensa taannoin Kalaforniassa pelinopeudestaan tunnetun Santavuon pariskunnan kanssa. Heiltä oli tullut elämään jäänyt lause, joka sopii tähänkin tilanteeseen:
– Kiva kun tuli tämä pitkä siirtymä, niin voi senkin aikana ohittaa.
Saavumme pian klubitalolle, mutta huomaan jonkun vastaantulevista ryhmistä avanneen tiiltä todella vinoon, ja pallo nököttää meidän väylällämme. Puiden katveesta kiellettyä ajosuuntaa pitkin lyllertää tuttu silhuetti.
Kaikkihan muistavat ensimmäisen pelikierroksen väriläiskän, Marko Penttilän.
– Onpas iso yllätys, että se on äijän pallo, huudahdan sarkastisesti.
– Jaaha, sieltähän se kuuluisa golftoimittaja saapuukin. Jos ei pikkuhiljaa siihen juttuun ala tulla jotain mainintaa, niin mä hakkaan sut, mies vastaa.
Länsirannikolla vittuilu on välittämistä.
Rauman tapaan Nakkilassakin on muutama sokkoavaus. Täällä ne ovat harvinaista kyllä brittityyliin par-kolmosilla. Numero #14 on ihan täysi sokkolyönti, mutta sitä aikaisempi reikä miellyttää silmääni suuresti. Valitsen mielessäni reiän numero #11 Nakkilan signaturepalkinnolla. Tämä erikoinen luomus on rakennettu alunperin par-kolmoseksi sillä ajatuksella, että jossain vaiheessa väylää laajennetaan par-luvultaan suuremmaksi. Tämän johdosta veden suunta ja muutama puu ovat nykyiseen lyöntipaikkaan nähden hyvin erikoisessa kulmassa. Tämä tekee suuntaamisesta todella vaikeaa ja ihan pienellä puskien harvennuksella tästä saisi vieläkin upeamman väylän. Silloin lippu näkyisi pensaiden yläpuolella ihan vain niukasti.
Molemmilla sokkoväylillä nautimme fore-caddie -porukan avusta. Vaikka sokkoavaukset ovat yleensä huonoja, niin nämä kaksi sopivat jotenkin kentän kuvaan. Etenkin numerolla #14 tulee vuosittain hurja määrä holareita. Niitä on kiva jännittää välikummun yli kiivetessä.
Loppukierroksen ajan tsemppaamme kierroksen tähteä, Ville Huhtalaa. Nakkilan oma poika onnistuu kaivamaan 80 lyönnin kierroksen ja pysyy kokonaisrankingissa korkealla. Toki toimittajan prässi on myös Villelle liikaa. Tästä bunkkerista otetaan yksi ylimääräinen lyönti.
Onneksi se ei ole viiteen päivään kovinkaan suuri katastrofi.
Kierroksen jälkeen istahdan savolaisporukan kanssa samaan pöytään.
– Tässä pöydässä kaikki muut paitsi tuo Jari asuvat mun mökillä. Ja sekin on kutsuttu, mutta ei ole vielä koskaan ilmestynyt paikalle, Petri Arve hörähtää.
– En muuten minäkään ole vielä koskaan sinne saakka päässyt, vaikka saunakutsu on ollut vuosittain päällä ja matkaakin olisi vain neljä kilometriä, huikkaa keskustelua sivupöydästä seurannut herrasmies.
– Tässähän tuntuu Petri siltä, ettei sinne sinun mökillesi halua tulla kukaan, sanon kiertuekonkarille tulevia iltamenoja pohtien.
– Ei niin, vain nämä saatanan savolaiset, kuuluu vastaus.
Kun pääsemme terassilta pois, vastaan kävelee nuori poika Ässät -teepaidassa.
– Jaaha, millais nuori Railamaa tänään menestyi? Arve kysyy.
– 85 lyöntiä kuuluu vastaus ja perään kiertueen nuorimmainen, 12-vuotias Markus väläyttää tyytyväisen hymynsä.
– Markus sai pelata tänään kahden naisen kanssa. Se on aivan sama, miten peli meni, joku ryhmäläinen kommentoi.
Meille jäi Villen kanssa vielä hieman golfnälkää, ja minä kun rakastan scramble-pelimuotoa, ehdotan muutamaa pikku testiä, sillä jo kierroksen aikana minulle tuli halu kokeilla molempia klubilta lähteviä par-femmoja hyökkäävä pelityyli mielessä. 15 minuuttia myöhemmin draiverilla lyöty korkea slaissi ja korkea fade on kohdistettu oikein, ja voin palata joku päivä Nakkilan kuuluisiin scramble-kisoihin.
Illanvietto Luvialla kuuden savolaisen ja yhden porilaisen seurassa on oikein mukava. Golf on vahvasti läsnä, sillä saunan lauteilla käydään läpi parhaita pelillisiä tapahtumia tämän päivän lisäksi myös kuluneilta vuosikymmeniltä. Hiljainen arvostus on havaittavissa yhtä miestä kohtaan. Sakari Romu muutti alkuvuodesta työn perässä Intiaan, mutta matkusti sieltä Suomeen pelkästään West Coast Tourin takia. Tätä juttua
kirjoitettaessa Romun uudeksi kodiksi on jo vaihtunut Japanin Tokio, mutta miehen aikomus on tulla katsomaan länsirannikon nousevaa aurinkoa tänäkin kesänä.
DAY 4
Kiertueen neljäs etappi polkaistaan käyntiin Yyterissä. Osat vaihtuvat jälleen, sillä minulla on aamulähtö, ja valtaosa kierroksesta mennään sateessa, joka on onneksi tällä kertaa kohtalaisen kevyttä. Tämä on samalla ensimmäinen lähes tuuleton pelipäivä.
Yyteri on ajoittain varsin kapea metsäkenttä, ja se kilpailee kiertueen vaikeimman osakilpailun tittelistä Uudenkaupungin kanssa. Vähemmän Yyteriä pelanneilta valinta on selvä, eli tämä on se Tourin ultimaattinen haaste. Etenkin kymmenen ensimmäistä väylää osaavat tuhota tuloskortteja.
Pelikavereiksi olen saanut YG:n jäsenistä Jari Gustafssonin ja savolaisista Kosusen Henrin, johon tutustuin edellisen illan pippaloissa. Henri on ammatiltaan kokki, ja sainkin nauttia täyden palvelun illallisen. Itsetehdyt burgerit ja grillattu parsa maistuvat suussa edelleen, ja Tarjan sekä Harrin poika toimiikin koko viikon mökkiseurueen keittiömestarina.
– Minulta meni 3-4 vuotta aikaa siihen, että totuin yhtään tämän Yyterin kentän metkuihin. Väylät ovat sen verran lyhkäisiä, että aika monesti kannattaa ottaa pientä mailaa avauksiin, Henri kertoo ykkösen tiillä.
YG:n avausväylä pelataan mahtavien hiekkadyynien keskellä. Tämä par-5 on koko Suomen upeimpia ilmestyksiä, ja seuraan Henrin pomppimista dyyniltä toiselle hieman huvittuneena. Ajattelen, etteivät ne Yyterin metkut sittenkään ole ihan vielä selätetty.
Kakkosen tiiboksi on pelottava paikka. Kyseessä on Suomen vaikein golfväylä, jos ajatellaan ihannetuloksen tekemistä. Pidän peliryhmälle tyypillisen puheeni väylän vaaroista hattu kourassa. Tulokset ovat totutun karuja. Minä ja Jari teemme par-4:lle perus tuplabogit, mutta golfaava kokki ei uhkailuistani piittaa. Hän pelaa kypsästi ja par on lähellä toteutua. Stabiili bogi on kuitenkin tälle väylälle aina erinomainen tulos ja sillä saa juttuun maininnan.
Minä olin viime vuonna mukana isoissa Jazz-skineissä. Silloin nappasin tämän väylän rahapotin par-tuloksella, vaikka mukana oli lähes 20 pelaajaa ja usea heistä single-tasoituksen miehiä.
En kerro väylästä tämän enempää. Kannattaa tulla kokeilemaan ihan itse.
Yyterissä tiheän metsäkentän ongelmana on ollut usein viheriöiden puutteellinen kunto, mutta nyt parin vuoden ajan ne ovat olleet priimaa. Parantunut kentän hoito onkin nostanut kuuluisan hiekkarannan vieressä olevaa kenttää Suomen rankingeissa kohisten. Kierros on taas kerran nautinnollinen kokemus, sillä onhan tällä klubilla muutenkin tasapuolinen arvomaailma.
– Meillä on täällä naisten lisäksi myös miestoimikunta. Niitä ei Suomesta montaa löydy, Jari nauraa.
Yyterissä signatureväylään on niin monta vaihtoehtoa, että annan pallon Jarille. Hän valitsee hieman yllättäen avaus- ja päätösreiän sijaan hiekkarannan vierustaa kulkevan par-kolmosen. Avaus lyödään keskipitkällä raudalla kahden katajan takana värjöttelevälle viheriölle. Ihannetulos on harvinaisuus, sillä pieni griini, katajat ja muu puusto pitävät pelaajat aisoissa.
– Meillä oli viime viikolla molempien toimikuntien kuukausikilpailu. Minä olin hoitanut palkinnot lähimmäs lippua kisaan. Naisten voittaja löi alle kolmeen metriin, mutta miehistä kukaan ei osunut koko viheriölle. Captain Morgan -pullo jäi sopivasti jakamatta ja löytyy tietysti nykyään omasta baarikaapistani, Jari virnistää.
Yyterin takalenkki on etuysiä helpompi ja mielestäni myös hienompi. Tartun koko kierroksella draiveriin vain kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla tuloksena on tuplabogi. Väylällä #14 saan vihdoin tehtyä koko kiertueen ensimmäisen birkkuni ja kokonaisuudessa tulos 85 on erittäin hyvä. Nousen taulukossa monta sijaa, vaikka harvinainen tuuleton keli parantaakin hieman yleistasoa. Toki tuuletonkin Yyteri ottaa pelaajilta omansa monin eri tavoin.
Vaikka kenttä on vaikea, niin näemme pari todellista haamukierrosta. Entinen Lukon, Ässien ja KalPan liigakiekkoilija Mika Laaksonen lataa kympin tasoituksella tauluun 75 lyöntiä ja ottaa tulosluettelossa isoa harppausta. Myös scratch-sarjassa pelataan hurja 74 lyönnin kierros.
– Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa näiden kahdeksan vuoden aikana onnistuin selättämään Yyterin. Toki jos kierrosta pilkotaan vähän lisää, niin minulla oli vain neljä väyläosumaa, tasoituksella seitsemän pelaava Jaakko Matilainen kertaa kiitospuheessa elämänsä kierrosta.
Neljä väyläosumaa metsäkentällä ja tuloksena +2. Siinä on todellakin vaadittu draw- ja fadekierteen hallitsemista puiden takaa peliä jatkettaessa.
DAY 5
Porin golfkerhon kenttä on aivan mielettömässä kunnossa, mutta klubikapteenin ja kiertueen promoottorin Mikko Haapalan ilmeestä näkee valtavan pettymyksen. Aamun sääennuste ei toteudu, ja juuri kun kaikki pelaajat ovat liikkeellä, vettä alkaa tulla kuin aisaa.
Viimeinen osakilpailu mitellään aina siis Kalafornian kentällä, joka on rakennettu Kokemäenjoen haarojen väliin. Minut on laitettu viimeiseen lähtöön, jossa on Mikon lisäksi entinen alppihiihtäjä Mika Marila, sekä pitkäaikainen Porin golfkerhon jäsen Tuija Kiviaho, jolle kiertue on järjestysnumeroltaan jo 18. Väliin on jäänyt vain se ihan ensimmäinen, puutteellisen markkinoinnin vuoksi.
– Laitan joka vuosi toiveen, että haluan pelata vain miesten kanssa. He pelaavat vähän niin kuin omaa peliään, ja minä saan keskittyä vain omaani. Kiertue on toteuttanut toiveeni 100-prosenttisesti, Tuija kertoo.
Urheilutoimittajana on tietysti mukava päästä pelaamaan eri lajien huippujen kanssa, etenkin alppihiihdon tapaisten extremeurheilijoiden. Kerron edellisenä iltana pikkuveljelleni huomisesta ryhmästä. Hänellä on hevosen muisti.
– Olet pelannut hänen kanssaan aikaisemminkin. Joskus 2000-luvun alussa saavuit innoissasi kotiin ja kerroit pelanneesi huippulaskijan kanssa. Marila oli kuulemma hakenut jokaista par-nelosta yhdellä päälle, veljeni muistelee.
Kerron tarinan heti alussa Mikalle ja jään toivomaan mieheltä tänäänkin vastaavaa riskinottokykyä.
– Ei se pallo enää niin pitkälle lennä. En tiedä, mistä se aggressiivisuus aikanaan alkoi. Muistan, kuinka joskus alkuaikoina Raumalla, kun pelikaverina oli joku vanha herrasmies, en osunut omalla draiverilla juuri lainkaan, ja se äijä pesi minut kerta toisensa jälkeen puuseiskalla. Kyllä se silloin söi nuoren miehen egoa huolella. Ehkä se siitä sitten lähti, Marila nauraa.
– Tää on kosto raumalaisille, kun siellä oli niin helvetin huono keli, Mikko huikkaa Anttilan Jarille, johon törmäämme parin ensimmäisen väylän aikana.
Kalaforniassa on kolme yhdeksikköä, joista pelaamme ensin Joki-nimeä kantavan. Armottomassa sateessa eteneminen on kurinalaista selviytymistä, vailla sen suurempaa painetta. Nousin Yyterissä tulosliuskalla, ja kun Joen alku, neljä ensimmäistä väylää, on Suomen golfkenttien helpointa osuutta, kipuan liuskalla lisää.
Väylältä kuusi alkaa ”Bermudan kolmio”, joista etenkin kaksi ensimmäistä ovat todella vaikeita. Sade yltyy entisestään, mutta teen myös niihin molempiin par-tuloksen.
Kahdeksannella reiällä avauslyönnin voi oikaista metsän ja outin ylitse, jopa viheriön kanttiin saakka. Muistuttelen ex-alppihiihtäjää ”vanhasta Mikasta” ja saan puhutettua kokemäkeläisen suunnat reilusti oikealle. Hyvä yritys tuo kauniit muistot meidän molempien mieleen 20 vuoden takaa, mutta se onkin lopulta Mikko. joka juhlii viheriöllä birkkua tai vaihtoehtoisesti sateen loppumista. Palelemme pahasti ja arvostammekin katoavaa kansanperinnettä, promoottorin birkkupulloa, suunnattoman paljon.
Pelaan etuysin 38 lyöntiin ja olen 11 tasoituksella siis selvästi pakkasen puolella. Tässä kelissä muut hyytyvät, ja yhtäkkiä tulokseni riittää voittotaisteluun koko kiertueen HCP-sarjassa.
Kierroksen jälkeinen ruokailu on vasta Sokos Hotel Vaakunan päätösgaalassa, joten Kalafornian osakilpailuun kuuluu puolen välin keittolounas. Seuraava yhdeksikkö on nimeltään Suisto, ja sekin alkaa pitkällä par-5:lla. Kalafornian kenttää on laajennettu useaan eri otteeseen, ja laskeskelemme tähän Joki-Suisto yhdistelmään kuuluvan vain kahdeksan väylää vanhasta 18 reiän kentästä. Loput ovat liitettyinä joko Lintupuisto-nimiseen ysiin tai sitten ne on jyrätty harjoitusalueiden ja laadukkaan par-3 kentän tieltä.
Minä kaipaan vanhasta kentästä sitä aikaa, kun raffit olivat vielä raffeja. Porissa kun korkeuseroja ei juurikaan ole, tuo puoli toisi kentälle lisää vaikeutta. Uudet väylät ovat isoksi osaksi links-tyyppisiä, ja myös siellä heinää saisi kasvattaa reilusti pidemmäksi. Se toisi kentällemme lisää ilmettä. Ymmärrän pelinopeuden ajatusmaailman, mutta olen tästä asiasta täysin eri mieltä monen muunkin kentän kohdalla. Vanha Kalafornia oli aina huippukunnossa, ja nyt vaikeampien vuosien jälkeen on päästy siihen samaan. Kehumme kilpaa nykyistä ”formua” ja superliukkaita viheriöitä. Taitaa klubi itsekin mainostaa hoitohenkilökuntaansa nimellä taikurit!
Pitkä lounastauko poistaa loputkin sateet, ja viiden päivän ruljanssi päästään lopettamaan upeassa kelissä. Aloitan tahmeasti tupla-tupla, mutta sitten peli taas paranee. Olen vielä 20 vuoden poissaolonkin jälkeen PGK:n jäsen, ja oma signatureväyläni sijaitsee tällä ysillä. Suiston #4 pelataan suoraan kohti Keski-Porin kirkon tornia, ja lyhyt par-5 takaakin isoja mahdollisuuksia. Pitkin väylää vasemmalla kulkeva vesieste on kuitenkin kavala, ja kova links-pinta vaikeuttaa pitkällä mailalla lähestymistä. Hyökkään kakkoslyönnillä griinille, mutta pallo jää niukasti veteen, ja tuloksena on vain bogi.
Olen ollut aina kiinnostunut golfin henkisestä puolesta, ja tein itseasiassa aiheesta myös liikuntaneuvoja -koulutuksen opinnäytetyöni. Juttelemme keskittymiskyvystä Marilan kanssa, ja hän kertoo mielenkiintoisen tarinan urheilu-uransa varrelta.
– Moni varmasti muistaa, miten Kalle Palander voitti MM-kultaa Vailissa vuonna 1999. Minulla oli siinä kisassa aika erikoinen tilanne. Laskin avauskierroksella ihan ok ja olin 16. nopein. Se oli harmillinen sija, sillä TOP15 pääsee toiselle kierrokselle käännetyssä järjestyksessä huippukuntoista rinnettä pitkin. Odottelin huipulla ja näin, kuinka Kalle veti kärkeen numerolla #7, ja sen jälkeen mies toisensa perästä taipui hänen vauhdistaan. No, lopulta siinä lähtöpuomilla oli enää avauskierroksen johtaja, ja minä odottelin hänen perässään omaa vuoroa. Jännitti tietysti Kallen puolesta, ja samalla tiesin, että minullakin on hyvä mahdollisuus nousta tulosluettelossa. Kun maailmanmestaruus tavallaan ratkesi, minun vuoroni koitti melkein välittömästi. Laskin yläosan Kallea nopeammin, mutta jyrkällä osuudella vedin pihalle. Kyllä urheilu on varmasti auttanut golfin henkiseen puoleen, vaikka toki välillä tulee vaadittua itseltä vähän liikaakin. Tuo tilanne opetti kyllä paljon keskittymisestä, Marila muistelee.
Koko ryhmä tsemppaa kuitenkin toinen toistaan, kiertueen lähestyessä loppuaan. GameBookia on mahtava seurata, sillä ennen kolmea viimeistä väylää, olen edelleen voittokamppailussa. Suiston seiskalla avaukseni päätyy vesiesteen rajalle, ja kun menen tutkimaan pallon makuuta, otan ”puljut”. Se tarkoittaa länsikielellä kenkien täyttä kastelua, tässä tapauksessa mudan kera.
Lyönti onnistuu hyvin, mutta päätyy uudestaan samanlaiseen paikkaan. Nyt pitäisi mennä seisomaan kokonaan veden puolelle. Teen kiertueesta tekstijutun lisäksi pientä videotuotantoa, joten päätän laittaa itseni – ja kenkäni likoon. Onhan loppukin jo niin lähellä.
Pallo makaa veden reunalla liiankin hyvin ja lyön epäonnekseni täyden hudin pallon alta. Nakkilassa olin tehnyt Macllroy-sulamisen, mutta nyt tulee mieleen vielä klassisempi Jean Van de Velden tapaus. Seuraava lyönti onnistuu, mutta triplabogi sinetöi omat mahdollisuuteni tasaisessa kamppailussa. Noh, ainakin loppu oli tyylikäs ja mieleenjäävä.
Viimeiset kaksi väylää fiilistelemme kulunutta viikkoa. Mikko Haapala sai jo lounastauon aikana vastata seuraavaa vuotta koskeviin kyselyihin. Ihmiset haluavat tietää, pysyykö heinäkuun ensimmäinen täysi viikko edelleen ajankohtana. Loma halutaan startata juuri täältä.
Päätämme kierroksen ”Kaliksen” kuuluisaan saariväylään. Mika ja Mikko halaavat ensin toisiaan, joten Tuija on hieman huolissaan, saako hän lainkaan halausta. Tiedän Tuijan sairastaneen muutama vuosi sitten rintasyöpää ja matkalla klubille palaamme noihin muistoihin.
– Se on ainakin tällä hetkellä voitettu sairaus, ja hei, kirjoita sinne lehteen, etten jättänyt senkään vuoden turneeta väliin. Olen sanonut näille ihmisille, että jos minua ei näy, olen kuollut.
Turnauksen omat sisupuukot onkin jaettu neljä vuotta sitten juuri Kiviaholle. Moni tuttava hieraisi silmiään kesäkuun viimeisenä maanantaina, vuonna 2020. Kiviaho oli saanut kolme päivää aikaisemmin viimeisen sytostaattihoitonsa, mutta niin vain rouva matkusti Uuteenkaupunkiin lähtöviivalle ja painoi läpi koko raskaan kiertueen.
Vaakunassa järjestettävä juhlagaala on varsin monipuolinen, sillä onhan kiertueen ikähaarukkakin todella laaja. Etenkin nuoremmalla porukalla vauhti on nopeasti pykälässä, ja ilmassa velloo yhteenkuuluvuuden tunne. Se lienee kasvanut entisestään juuri tänä vuonna, äärimmäisen raskaiden keliolosuhteiden voittamisesta.
Toinen kantava teema on pään aukominen, niin seremoniamestari Haapalalta, kuin myös palkintoja pokkaavilta sankareilta. HCP-sarjan voittaja on Nakkila Golfin Ville Huhtala, parhaasta viiden kierroksen scratch-tuloksesta palkitaan Rauma Golfin Jari Anttila ja pistebogi-sarjan ykkönen on PGK:n Mika Railamaa.
Vasta juttua kirjoittaessa teen huomion. Kaksi kolmesta voittajasta eteni korkeimmalle pallille toimittajan kirittämänä.
– Kyllä kai se aikamoinen saavutus on, että olemme jaksaneet järjestää tätä kaikki nämä vuodet. Jossain kohtaa sai tulla pelaamaan vain yksittäisiä osakilpailuita, mutta silloin ongelmaksi muodostui kovien scratch-pelaajien joukko. He tulivat hyvien palkintojen perässä vain omaan kotikisaansa. Se näivetti osallistujakantaa, joka oli pahimmillaan alle 70. Nyt olemme saaneet määrän vakioitua reilusti yli sataan pelaajaan. Se on aika hyvin, viiden päivän puristus huomioon ottaen.
– Toki myös tämän koko kiertueen hinta, noin 200 euroa on varsin kilpailukykyinen. Se sisältää kuitenkin viisi kierrosta, viisi lounasta, hyvät palkinnot ja päätösillallisen. Kyllä täällä gaalassa näiden ihmisten, tai sanoisinko ystävien, ilmeet, voittavat lopulta järjestämisestä koituvan vaivan.
Kaikki alkaa olla nyt sanottu. West Coast Tour vaikenee verbaalisesti, mutta pelit, ne jatkuvat taas tänä kesänä. Mitä kaikkea 20. juhlavuosi tuokaan tullessaan?
Ainakin ensimmäisen kierroksen äärettömiä pettymyksiä ja sen seurauksena alkavaa länsirannikkolaisen vittuilun lyhyttä oppimäärää, kierolla savolaisuudella höystettynä.
Se on välittämistä.
Teksti ja kuvat:
Vesa-Matti Savinen
Kiitos:
Etenkin kaikki viikon aikaiset pelikaverit sekä kiertuepromoottori Mikko Haapala.
