Nimi on Matti Ojala, ei varmasti kaikille vielä kovin tuttu. Valmennan ja opetan golfia ammatikseni Porin Kalaforniassa. Päädyin valmentamisen pariin oman pelaajauran kautta, joka ei tuonut lopulta leipää pöytään. Ne vuodet toivat kuitenkin hyviä muistoja ja paljon oppia.
Olin aina se jätkä, joka pommitti palloa tajuttoman kauas. Kylillä liikkui legendoja Matti Ojalan draivien pituuksista, mutta samalla myös siitä, kuinka vinoon osasin palloa lyödä. Eri valmentajat yrittivät kaikkensa suoristaakseen lyöntiäni. Suoruutta haettiin ainakin siihen aikaan pituutta uhraamalla ja nykyisten tietojeni valossa muutenkin aivan väärällä tavalla. Suomessa on ollut monia erittäin lahjakkaita pelaajia, joista ei koskaan ole tullut hyviä ammattilaispelaajia puutteellisen svingitekniikan takia.
Syitä huonoon lyömiseen on haettu puutteellisesta fysiikasta tai jopa mentaalisesta heikkoudesta. Totta kai pelaajaa jännittää pelissä. Mikäli svingi on huono, niin jännitys muuttuu peloksi ja päästään tilanteeseen, jossa aletaan hakea vikaa korvien välistä.
Sunnuntaisin kun isojen kilpailujen ratkaisut tapahtuvat, pallon on lähdettävä lavasta yhtä helposti kuin kavereiden kanssa muutamasta eurosta pelattaessa. Golfarin itseluottamus on yhtä kuin toistettava tapa lyödä palloa.
Nyt valmentajana on ollut mukava peilata ratkaisuja, joita itse teki aikanaan pelaajana. Mitä olisin itse sanonut kymmenen vuotta nuoremmalle Matille? Miten olisin itse valmentanut häntä?
Olen perustanut opetusfilosofiani havaijilaisen Kelvin Miyahiran oppeihin. Hän opettaa powersvingiä, tekniikkaa, jossa haetaan pituutta ja suoruutta. Todellisia voimaliikkeitä käytetään nykyään paitsi kiertuepelaajien, mutta myös pituuslyöjien keskuudessa. Vauhtia svingiin saadaan kehon oikeanlaisen kiertymisen ja taipumisen seurauksena.
Toistettavuutta lyöntiin antaa ns. drive and hold release -tekniikka, jossa pyritään siihen, että maila olisi osumassa mahdollisimman vakaa ja lapa ei pääse osuma-alueella kiertymään. Joku voisi sanoa, ettei Bubba Watsonin, J.B. Holmesin tai Dustin Johnsonin svingit ole erityisen hyviä, mutta minun ja monien muiden valmentajien mielestä ne ovat nerokkaita.
Opetusmetodi on Suomessa vielä melko tuntematon, ja se taistelee ajoittain vahvastikin niitä uskomuksia ja tottumuksia vastaan, joita moni opettaa. Suomessa on perinteisesti opetettu paljon ”rytmikästä” ja kaunista tekniikkaa. Vauhtia lyöntiin ollaan haettu aktiivisista ranteista ja toistettavuutta passiivisesta alavartalosta.
Hyvä ystäväni Peter ”Patu” Erofejeff on tällä hetkellä mallioppilaani. Olemme saaneet Patun peliin paljon varmuutta lyömisen osalta. Valmentajastakin tuntuu hyvältä, kun oma pelaaja sanoo pelinsä edenneen seuraavalle tasolle. Tästä hyvänä osoituksena oli Paltamo Openin suvereeni voitto.
Patu on valmentajallekin loistava oppilas, sillä hän jos joku tuntee tekniikkansa ja on äärimmäisen analyyttinen sen suhteen. Jokainen spekulaatio ja haastaminen Patun suunnalta tekee aina myös minusta viisaamman. Varsinkaan valmentajat eivät ole koskaan valmiita.
Porista kuuluu lähivuosina. Meillä on loistavaa pöhinää junnujen puolella. Ryhmäkoot ovat kasvaneet ja golfilla on hyvä momentum päällä. Emme vielä ole kasvattaneet varsinaisia supertähtiä suomalaisen golfin taivaalle, mutta toivottavasti isoja draiveja lyövät porilaiset tulevat tunnetuksi jo muutaman vuoden päästä junnukiertueilla, kansallisissa ja lopulta kansainvälisissä kekkereissä.
Toivotan kaikille lukijoille pitkiä ja suoria draiveja!
Teksti: Matti Ojala
Matti Ojala valmentaa ja opettaa golfia Porin Kalaforniassa.
