Entinen lumilautalehden päätoimittaja matkusti aamujunalla Lahteen tapaamaan Mikko Ilosta hänen synnyinkaupunkiinsa, joka on myös nykyään hänen perheensä kotikaupunki. Aiheena oli lumilautailu – yksi Mikon suurista intohimoista.
Teksti: Pauli Waroma Kuvat: Mikko Ilonen
Mikko Ilonen on Suomen tunnetuin golfari, kansainvälisesti menestynein ainakin. Hän on ollut parhaimmillaan maailmanlistalla sijalla 37 – siis vuonna 2014 Mikko oli maailman 37. paras golfaaja – se on paljon se. Mutta siitä on hetki aikaa, lopettamisestakin jo muutama vuosi.
Enkä ole menossa puhumaan golfista, vaan lumilautailusta. Ilosen uudesta intohimosta kiirii huhua tuntureissa ja kaupunkien keskustoissa. Eläköityneen golfarin sijaan halusimme tehdä Mikosta jutun aktiivisena lumilautailijana.
Tapaamisen aikana puhuimme Mikon kanssa lumilautailusta, tavoitteista, perheestä, oppimisesta ja paljosta muusta. Myös golfista. Mutta aloitetaanpa alusta, siis siitä junasta.
On melko varhainen aamu. Juna on täynnä triathlonisteja, Ironman-kilpailijoita, miehiä ja naisia elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa, tukijoukot mukana. He vaikuttavat henkisesti valmistautuneilta kilpailemaan hermoja raastavassa kilpailussa. Ilmassa on karnevaalitunnelmaa ja kihelmöivää odotusta. Mietin, kaipaakohan Mikko tätä?
Emme ehkä tiedä toisiamme entuudestaan, mutta olemme osa suurempaa lumilautailijoiden yhteisöä, jossa kulttuuri yhdistää. Kun keskustelu etenee, huomaamme että meitä yhdistää myös moni ihminen. Olemme sopineet, että hän tulee minua vastaan ja hän onkin ajoissa nappaamassa minut aseman parkkipaikalta autoonsa ja vie meidät paikalliseen kahvilaan Lahden Kauppahalliin. Ilonen osoittaa olevansa kiinnostunut tarpeistani ja ponnahtaa heti kahvilan penkiltä pystyyn, kun mietin ääneen mihin saisin koneeni latautumaan. Monesta muustakin pienestä yksityiskohdasta huomaa, että kyseessä ei ole ylimielinen golftähti, vaan toisia huomioiva, syvästi ajatteleva ja sydämellinen ihminen.
Tykitän Mikkoa pari tuntia kysymyksilläni ja keskustelu on kaiken aikaa miellyttävää rupattelua, joka polveilee paikasta toiseen. Tuntuu kuin kaksi lumilautailuun intohimoisesti suhtautuvaa kaverusta kohtaisi. Emme ehkä tiedä toisiamme entuudestaan, mutta olemme osa suurempaa lumilautailijoiden yhteisöä, jossa kulttuuri yhdistää. Keskustelussa huomataan, että myös moni ihminen.
Esiin vilahtaa paljon yhteisiä tuttuja; Mikko on laskenut Japanissa Heikki Sorsan ja Eero Ettalan kanssa. Mun ikiaikaisen laskukaverin Heppu Pentinkin kanssa hän on törmännyt samoilla seuduilla. Lumilaudat, Gentemstickit, on hommattu lumilautailun ug-ikoni Pippurilta. Lahden seudulta tuttuja on edelleen lajin parissa aikaa viettävät freeride-lumilautailun pioneerit Ode Siivonen ja Jarkko-Juhani Henttonen. Ode ja Henttonen laskivat kuulema Messilässä ja Tiirismaalla jo silloin, kun pikku-Mikko aloitti lumilautailuharrastusta 10-vuotiaana isoveljensä 160-senttisellä Crazy Creekillä, kovilla siteillä. Tulemme siihen tulokseen, että olemme aloittaneet lumilautailun samoina vuosina, 1989 tai -90. Minulla ensimmäinen oma lauta oli 140-senttinen K2, Mikolla 160-senttinen Burton. Ilmeisesti hänen lautansa valinnassa vanhemmat olivat konsultoineet viisi vuotta vanhempaa ja huomattavasti kookkaampaa isoveljeä.
Nykyäänkin Mikolla tulee eniten laskupäiviä Messilässä, sillä se on hänen kotimäkensä. Mutta siellä käynnit ovat usein lyhyitä pyrähdyksiä, varusteiden testaamista. Reissuja tulee tehtyä paljon; perheen kanssa Pyhällä, Syötteellä, Rukalla ja muualla pohjoisessa, omia reissuja Tamokissa ja Japanissa. Vaikka Japani on ehkä eksoottisin paikka, missä Ilonen on laskenut, pitää hän Norjaa kuitenkin parhaana. Siellä Mikkoon vetoaa se, että erilaista laskettavaa on paljon ja saa olla rauhakseen.
Lapsilta liikunnan iloa
Ilonen tuntuu olevan erikoinen yhdistelmä introverttiutta ja ekstroverttiyttä. Hän itse ajattelee olevansa lähtökohtaisesti introvertti, jota ammattilaisura on opettanut sosiaalisemmaksi. Toki golf oli hyvä laji siinäkin mielessä, että sitä pystyi tekemään yksinkin. Lumilautailussa hänen mieltymyksensä on vapaalaskussa. Hyppyreitä tulee kokeiltua, mutta lähinnä pakon edessä, jos pitää näyttää lapselle vauhdit. Vapaalaskua ei suositella tehtäväksi yksin, vaan ennemmin pienissä porukoissa. Mikko sanoo oppineensa tykkäämään erityisesti nousemisesta. Hän ei ollut uskonut koskaan pääsevänsä siihen pisteeseen, mutta siinä ollaan. Muutama tunti nousua vaativissa olosuhteissa tuntuu hyvältä. Siinä unohtuu arki ja se, että tuliko laitettua lasten sukat vääriin laatikoihin. Ehkä siksikin nousuissa jokin vetoaa, koska mitä korkeammalle ja jyrkempään mennään, sitä pidemmät välit pidetään. Joskus saattaa mennä useita tunteja huomaamatta. Jossain vaiheessa vain tajuaa, että taskuissa on yksi Mars-patukka vähemmän kuin lähtiessä. Nousuissa saa olla itsensä kanssa.
Golfissa Ilonen on mennyt aikoinaan kokolailla omassa porukassa; kilpakumppaneiden, caddien ja kisajärjestäjien kanssa. Lumilautailu on kuitenkin laajemmin sosiaalista. Lumilautailussa on Mikon mukaan helppo tutustua uusiin ihmisiin, se kuuluu kulttuuriin. Lapset tutustuvat toisiin laskijoihin helposti jo yhden mäen aikana ja pian mennään jo yhdessä hissiin ja vaihdetaan numeroita. Mikkokin sanoo usein menevänsä uudessa paikassa yksin ollessaan juttelemaan muiden kanssa ja laskevansa pari mäkeä porukassa. Yksin, mutta osana yhteisöä.
Perheen kanssa ajan viettäminen tuntuu olevan Iloselle hyvin tärkeää. Urheilu on tässä yhdessä olemisessa isossa roolissa. Hän ei halua kuitenkaan puskea lapsiaan kohti kilpaurheilua. Enemmänkin tarkoitus on antaa kokeilla eri juttuja ja nähdä, mistä he nauttivat. Jos jokin laji alkaa sytyttää lasta niin, että siinä haluaa alkaa kilpailla, on se Mikolle ok, mutta sitä ei tavoitella eikä sen pariin ohjata. Mikko tuntuu puheissaan melkeinpä olevan kateellinen sille, että lapset saavat urheilla niin paljon ilman, että sen täytyy olla totista. Sitä hän varmaan itsekin etsii nyt niin lumilautailusta, padelista kuin maastopyöräilystäkin.
Lapset opettavat Mikolle liikunnan iloa. Sitä ettei kaiken tarvitse olla suorittamista. Voi vain nauttia ilman, että hakee tuloksia. Hän myöntää tavoitteiden vievän harrastuksia eteenpäin, mutta ei halua niiden olevan enää päämäärä. Hän nauttii aidosti lasten kanssa laskemisesta, kun jokainen lasku on erilainen ja reittivalinnat ovat luovempia. Vielä hänellä on kuitenkin vähän opettelemista siinä, ettei liikaa varoisi lastensa puolesta. Mikko onkin helpottunut, että lapset ovat tulleet jo hieman vanhemmiksi ja alkaneet tunnistaa omia rajojaan.
Iloset asuvat rivitalossa, joka sijaitsee rinnetontilla. Messilän rinnepäällikkö on tuonut sinne reiliputken, jota Mikkokin on pari kertaa testannut. Reili on kuitenkin enemmän omille ja naapureiden lapsille, välillä sessareilla on enemmänkin porukkaa. Enemmän itseään varten Ilonen on rakentanut piharinteeseen muutaman bumpin ja jonkinlaisen cornerintyyppisen kiveä vasten. Lunta odotellaan jo perheessä.
”Hoe ja hoe, niin sitten uskot”
Golf on vaativa laji, pienimmistäkin virheistä rokotetaan. Virheitä ei saisi oikeastaan tehdä ollenkaan. Kun kysyn Mikolta tietääkö hän jo lyödessä, ettei pallo tule menemään sinne mihin on tarkoitus, hän vastaa tietävänsä sen jo paljon aikaisemmin. Keskittymisen pitää olla kokonaisvaltaista ja lyönnin valmis ennen kuin siihen edes ryhdytään. Tämä kaikki vaatii pitkäjänteisyyttä. Mikko ei oleta, että asiat tapahtuvat hetkessä, vaan kaikki vaatii kypsyttelyä ja pitkäjänteistä tavoitteisiin sitoutumista. Välillä se oppi kantaa isyyteenkin asti. Mikko kokee osaavansa olla melko kärsivällinen lapsia kohtaan. Hän arvelee kuitenkin pitkäjänteisyyden olevan ennemmin syy golfissa menestymiselle kuin seuraus – se tekemisen tapa on vienyt hänet huipulle. Ja ehkä menestys on antanut lisäpontta uskoon, kun on nähnyt että sinnikäs työ palkitaan.
Tässä mieleeni juolahtaa, että hän vertautuu toiseen huippuammattilaiseemme, Jarkko Niemiseen. Jarkkokin vaikuttaa pitkäjänteiseltä tekijältä ja ihmiseltä, joka osaa fokusoida tekemistään. En tunne Jarkkoa ollenkaan, mutta aamuisin lastemme koulutiet risteävät ja olen usein nähnyt hänet, ihmetellyt kuinka tyyneltä hän aina vaikuttaa, vaikka lapset ympärillä tuntuvat ajatelleen isästä poiketen päiväkotipolun olevan polveilevampi. Mikko tuntee Jarkon ja tunnistaa heissä samankaltaisuutta, sanoo että Jarkko on urallaan antanut muille tasoitusta olemalla useita kilpakumppaneitaan vähemmän fyysinen, mutta hyvittänyt sitä sitten pitkäjänteisyydellään ja kyvyllään keskittyä.
Toinenkin yhteinen piirre miehillä tuntuu olevan; he osaavat luoda itselleen illuusion menestymisestä, johon he sitten uskovat niin sokeasti että usko alkaa toteuttaa itseään. Mikko sanoo harjoitelleen tätä usein. Hän on väittänyt itselleen monissa kisoissa olevansa paras niin hanakasti, ettei ole sitä enää itse voinut epäillä. Hän sanoo uransa alkutaipaleella matkustaneensa itseään vanhempien suomalaisten ammattilaisten kanssa. Nämä olivat buukanneet usein liput kotimatkalle kisaviikonlopun perjantaille, vaikka kisat loppuvat vasta sunnuntaina, jotta olisi kiva yllätys saada sitten pidentää matkaa, jos meneekin hyvin. Mikko ei tätä koskaan ymmärtänyt, eikä ymmärrä vieläkään. Hän mieluummin näki itsensä jo valmiiksi pelaamassa vielä sunnuntainakin. Tähän hän kannustaa muitakin:
”Hoe mitä tahansa itsellesi, mihin haluat uskoa. Hoe ja hoe, niin sitten uskot. Et sä voi kymmentä vuotta joka päivä hokea itsellesi jotain asiaa ja olla sen jälkeen uskomatta siihen. Toki sen olisi hyvä olla sellainen asia, joka palvelee sua.”
Tämä itseluottamus palvelee Mikkoa lumilautailussakin. Omien sanojensa mukaan hän ei ole mennyt erityisen vaarallisiin paikkoihin, mutta kun kuuntelen juttuja ja katselen kuvia, olen varma, että se johtuu lähinnä itseluottamuksesta – paikat eivät tunnu vaarallisilta, jos uskoo kykyihinsä tarpeeksi.
Ilonen on tienannut ammattilaisurallaan suuria palkintosummia ja saanut tuloja myös sponsoreilta. Ei kuitenkaan välttämättä ihan niin paljoa, ettei 44-vuotiaan tarvitsisi enää töitä tehdä. Kysynkin, pelkääkö hän rahan loppumista.
”En ole osannut pelätä rahaa. Vuosia sitten olen joskus vetänyt tilin tyhjäksi ja sitten sitä on jostain tupsahtanut lisää. En osaa pelätä, en ole elänyt rok’n’roll-elämää. Tosin uskon myös, että jos rahan laittaa kiertämään, se tulee joskus takaisin. Olen kuitenkin osannut katsoa myös ensi vuotta pidemmälle.”
Positiivinen merkki maapallolle
Mikon kanssa on ollut helppo ja miellyttävä jutella. Tuntuu, että alamme hieman oppia tuntemaan toisiamme ja on pakko vielä kysyä, mistä tässä elämässä on oikein kyse? Mikä tarkoitus tällä on?
”Meidän tehtävä on alustaa meidän jälkipolville tätä tietä. Ilman sitä mä en oikein tiedä, mitä se vois olla. Ehkä tässä on kyse siitä, että kaikki voisi jättää jonkin positiivisen merkin tähän maapallolle. Koitetaan elää silleen, että meistä jäävä merkintä ei ole sellainen, että on pelkkää negatiivista sanottavaa.”
Haastattelun tuoksinassa unohdin kysyä sitä, mitä piti kysyä ihan ensimmäiseksi. Eli kaipaako Mikko junassa kohtaamaani triathlonistien kisa- ja karnevaalitunnelmaa. Takaisintulomatkalla mietin pitäisikö vielä soittaa ja kysyä, mutta käyn mielessäni läpi mitä olemme jutelleet. Tulen siihen tulokseen, että ei kaipaa. Mikko on tuonut haastattelussa selvästi esille, ettei ammattilaisuran lopettaminen ole jäänyt mietityttämään.
Loppuvuodesta 2018 ovat olleet Mikon viimeiset kisat ammattilaisena, tosin hän ei silloin sitä vielä itse tiennyt. Silloin hän ei ollut vielä päättänyt lopettaa, vaan jäädä pariksi kuukaudeksi tauolle. Tauon aikana tammikuussa 2019 tuli Lahdessa hyvin lunta. Ja kaivettuaan ensin vanhan Gnun autotallista ja kokeiltuaan sitä hieman takapihallaan, hän suuntasi Peetu Piiroisen Burton-konsultoinnin kautta Alpeille. Mikko laski siellä itsekseen, kokeili suksiakin, mutta huomasi lumilaudan houkuttavan enemmän.
Alpeilla oli aikaa miettiä. Häntä oli aina kiinnostanut golfin lisäksi muutkin asiat. Hän oli usein pitänyt itseään itsekkäänä, ainakin suhteessa perheeseensä. Jos haluaa pärjätä golfin ammattilaistasolla, on hänen mukaansa oltava itsekäs. Kaikki perheen lomat pyörivät tavalla tai toisella Mikon uran ympärillä. Ja hän oli itse aina joko palautumassa kisoista tai valmistautumassa seuraaviin. Hän ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen päästänyt itseään täysin irti ammatistaan. Alpeilla hän mietti haluaako lapsilleen sitä, että he viettäisivät kaikki lomansa isänsä kisoissa. Alkuun sellainen matkustaminen voi olla hänen mukaansa hauskaakin, mutta glamour häviää nopeasti. Alpeilla tuntui itsellekin hyvältä päästää irti ja tehdä jotain ihan muuta.
Maaliskuussa 2019 Ilonen lähti Amerikkaan ja tarkoitus oli mennä taas kentille, aloittaa kilpailukausi. Hän kävikin pelaamassa ensimmäisen kunnon kierroksen. Seuraavana aamuna hän ilmoitti, ettei pelaa enää. Edellispäivän kierroksen aikana hänelle oli valjennut, ettei kilpailu ole enää häntä varten. Se oli siinä. Mikko koki, että oli saanut golfilta kaiken mikä sillä oli hänelle antaa.
Ilosella ei ole ollut lopettamispäätöksen jälkeen minkäänlaista kipuilua tai kaipausta takaisin ammattilaiskentille. Jalkapalloilijoista ja jääkiekon pelaajista poiketen ammattigolfarin ei tarvitse murehtia kovin paljoa ikääntymistä, se ei ole pääasiallinen syy uran loppumiselle. Mikko sanookin, että hän taitaa olla aika erikoinen hahmo entisten ammattilaisten keskuudessa. Useimmat jäävät aktiiviuran jälkeen tauolle ja pitävät takaportin auki, Mikko on päättänyt lopettaa. Mutta kyllä hänkin tietää, että hänelle annetaan mahdollisuus, mikäli hän sitä vielä joskus haluaa. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä. Seuraava laskureissu Japaniin on jo varattu.
