Vihdin Golfkenttä, torstaiaamu ja kello 8.34. Kalle Palander paukahtaa punaisella Mersullaan parkkipaikalle, kaivaa Sami Uotilan mailat takakontista ja kävelee terassille.
Teksti Nikke Tyry Kuvat Mikko Kempas
”Moro. Sori. Mä en kyllä koskaan ole myöhässä!”
Velikulta Palander, hänen haastattelunsa ja todennäköisesti alkava tekstikin tulee olemaan erilainen kokonaisuus erilaisesta suomalaisesta urheilutähdestä. Hänen vangitsemisensa perusmuottiin on turhaa ja täysin mahdotonta.
Kalle aloitti golfin armeijassa kesällä 1997. Jokaiseen Kallen kertomukseen liittyy tarinoita, jotka eivät jätä kylmäksi. Myös lajin aloittaminen kuuluu tähän kategoriaan.
”Oltiin Hennalassa Lahdessa urheilukoulussa armeijan harmaissa. Meillä alkoi treenivapaat aina kello 15.00 ja paluu kasarmille oli puolen yön aikaan. Uotiloilla oli talo Takkulan kentän vieressä. Mentiin Samin kanssa yleensä vetämään lyhyt fysiikkaharjoitus, jonka jälkeen oli pakko päästä äkkiä kentälle. Yleensä vedettiin iltarundi ja lähdettiin sen jälkeen saunomaan. Kyllä me useimmiten oltiin ihan ajoissa takaisin Hennalan kasarmilla. Alkuun tuli vedettyä tosi innoissaan golfia, ehkä ensimmäisen kolmen vuoden ajan.”
Kysymyspatteristoon oli jo liitetty kaikenmaailman olettamuksia Kallen suhtautumisesta lajiin, jossa suoritus kestää jopa viisi tuntia. Alppihiihdossa mäki tullaan alas jopa 30-40 sekunnissa. Palanderin suu käy koko ajan – liikkeessä on pakko pysyä ja varsinaista rauhallista sielua Kallesta ei löydä edes edistynein psykoterapeutti. Silti vastaus golfin merkityksestä tavallaan on odotettu, mutta erikoinen.
”Mulle golfkenttä on paikka rauhoittua. En hae missään nimessä ’teemuselännemäisesti’ omia rajoja kentällä, vaan yksinkertaisesti tykkään hengata kavereiden kanssa, ottaa pari kaljaa ja viettää aikaa. Alppihiihdossa on niin jumalattomasti enemmän vauhtia, että golf muodostui hyväksi harrastukseksi saada ajatukset pois kaikesta siitä sirkuksesta”, Kalle paljastaa.
Persoonallinen puttityyli
Rupatteluhetki kahvikupin ääressä Palanderin kanssa olisi varmasti ollut antoisa. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että kun kaksi ADHD-tapausta kohtaa, on parempi kehittää jotain tekemistä. Päätimme siis tarttua mailoihin ja suunnata katsomaan miten peli toimii. Kallen edellinen kosketus mailoihin tapahtui helmikuussa.
”Aika vähiin on omat pelit jäänyt. En oikein ymmärrä mikä siinä on ongelma, kun asun nykyään kuitenkin Aurinkorannikolla Espanjassa. Eikö tämä nyt ole aika eläköityneiden urheilijoiden laji, joten kai sitä pitäisi uudestaan syttyä.”
Kallen tekniikasta näkee, että pallon lyöminen tuskin muodostuu suurimmaksi ongelmaksi. Tasoitus pyörii kuulema 15 pinnassa. Vauhtia on hyvin ja heti ensimmäisellä väylällä huikea toinen lyönti reilusta satasesta vie pallon greenille. Putteri on kuitenkin muodostunut melko pysyväksi ongelmalapseksi.
”Otan yleensä kolme puttia, se on aika vakio. Aikanaan sain Teemu Tyrynkin täysin hämilleen Iltalehden golfvieras-sarjassa nähdessään mun puttitekniikan”, Kalle kertoo.
Palander asettuu pallolle, vääntää kädet hämmentävän alas – vain putterin kanta osuu viheriöön. Kärki on useita senttejä ilmassa. Liike on hyvin epäortodoksinen ja epävakaa. Pallo lähtee kuitenkin lähes kohteeseen, mutta osumatarkkuus palloon on lähes mahdoton tällä tyylillä. Ja kolme puttiahan sieltä tulee!
Suu käy lyödessäkin
Palander paistatteli juuri päättyneessä Supertähdet-sarjassa alppihiihdon edustajana. Luonnollisesti aito kiinnostus liittyi allekirjoittaneella paljon itse kuvauksiin, ohjelman tekemiseen ja kenties siihen mitä tapahtui kulisseissa. Kallen suodatin loistaa poissaolollaan ja tarinaa alkoi tulla niin ohjelman kuvauksista kuin paikalla vietetyistä illoista ja juhlista. Itse ohjelmaan lähteminenkin oli melko palandermainen spektaakkeli.
”Ei mun pitänyt alunperin edes olla ohjelmassa. Sinne haluttiin kaksi naista ja minun tilallani oli jo toinen urheilija. Tuli kuitenkin niin sanottu peruutuspaikka, ja sain tiedon pari viikkoa ennen ohjelman kuvauksia, että pitäisi lähteä. Enhän mä muistanut edes vaimolle sanoa ja hän sai kuulla asiasta ensin iltapäivälehden kautta. Jotenkin on tottunut aina siihen, että on tullut reissattua yli 200 päivää vuodessa, niin unohdin tämän olevan mitenkään suuri uutinen kerrottavaksi.”
Kallen golfaaminen on melko mielenkiintoista vierestä seurattavaa. Kiire ei ole mihinkään ja suu käy koko ajan. Monta kertaa hän seisoo pallon päällä valmiina lyömää, kun tarina jatkuu jatkumistaan. Usein hän nousee pallon päältä pois ja alkaa syventää tarinan käänteitä. Lyöminen tapahtuu sitten kun on sen hetki siihen. Peliin hän ei sinänsä tunnu panostavan kovin suurta osaa ajatuksistaan.
Monta projektia
Samaan aikaan Kalle onnistuu somettamaan, olemaan valloittava ja läsnä. Monella on varmasti ensitapaamisella tullut jo tunne, että ihan kuin hänet olisi tuntenut ikuisesti. Melko rosoinen, ennen kaikkea avoin ja velikultamainen julkisuuskuva on tehnyt Palanderista hyvin helposti samaistuttavan hahmon ja sitä hän onkin. Haastattelu ja pelaaminen sujuu mukavasti lonkeron ääressä autolla kenttää kiertäen.
Tällä hetkellä päällä on taas paljon projekteja. Se on varmasti elinehto Palanderin kaltaiselle henkilölle, jolle joutenolo ei näyttäisi juurikaan sopivan. Pakollinen ja kliseemäinen kysymys: Tuliko tyhjiö kun ura loppui?
”Aivan helvetin suuri. Vedin aamusta iltaan olutta tissutellen ja hoidin hevosia. Mietin hetken siinä, että kuka helvetti tuo nainen on, joka asuu täällä. Oltiin oltu naimisissa jo pitkään, mutta ei mulla ollut hajuakaan tyypistä kun kaikki aika meni reissatessa ja ajatukset oli urheilussa”, Palander kertoo.
Nyt Kallen elämän täyttää TV-projektit, kirjaprojekti ja myös Virossa pyörivä guest house miehen entisessä kotikartanossa Narvassa.
”Se on vähän neuvostoaikainen mesta. Tosi kaunista seutua, meren rantaan on 500 metriä ja suomalaiset ovat suurin asiakasryhmä. Aika moni alkaa suuntaamaan kauemmas Tallinnasta kun se on jo nähty. Sain jopa ehdotuksia, että pitäisi oma kenttä laittaa pystyyn, mutta tilaa on vain 12 hehtaaria ja se on kuulema tosi paska bisnes.”
Aitous vie sydämen
Peli soljuu eteenpäin tasaisen hitaalla vauhdilla, ja Kalle selkeästi nauttii golfista. Samaan aikaan ihmetys ja harmitus siitä, ettei tule enempää pelattua kuulostaa täysin aidolta ja loogiselta.
”Kun asuu Aurinkorannikolla, niin pitäisi pystyä parempaan kuin pelata viisi kierrosta vuodessa. Täytyy oikeasti vähän skarpata, tää on todella siistiä.”
Viimeinen väylä, nykyinen Vihti Golfin ysi, noin 350 metriä pieneen alamäkeen. Allekirjoittanut painaa hyvän driven regular-vartisella Wilsonilla. Palander lyö samanhenkisellä mailalla samaan linjaan päivän parhaansa. Pallot löytyvät vierekkäin, toinen noin 30 senttiä pidemmällä.
”Ei jumalauta! Mä löin pidemmän ku sä ja oot joku helvetin pro”, Palander huudahtaa ja aloittaa hyvin hämmentävän näköisen hyppelyn, jota kenties voitontanssiksikin voisi kuvailla.
Ilo Kallen onnistumisen puolesta oli aidointa sitten 2011 Granlundin ilmaveivin. Voiko tarinaan kirjoittaa parempaa lausetta kuin, että kuuden reiän kierros päättyi lähestymiseen 1,5 metrin päähän ja upotettuun birdie-puttiin.
Ei näin valoisaa ja valloittavaa persoonaa voi kukaan vihata, eihän? Kalle on istunut vankilassa kisakauden alla rattijuoppoilun takia, ollut kuulemma perso naisille ja viinallekin ajoittain, mutta silti niin velikulta. Ehkä juuri siksi, koska hän sanoo ja elehtii aidosti.
Välillä saattaa kuulua äänekäs ”vittu” kesken urheiluruudun haastattelun ja välillä menee päin mäntyä. Silti uran jälkeisessä elämässä Palanderille on ovia auki mihin ikinä hän haluaa elämäänsä lähteä viemään. Puhuminen ja esiintyminen ovat tällä hetkellä tärkeimpänä projektilistalla.
Mentaalivalmentajalle riitti yksi sessio
Tulevaisuudessa uskon, että Kallen elämänohjeita olisi valmiita lukemaan tai kuulemaan monet väestönryhmät. Tuollaista elämäniloa olisi valmis ostamaan apteekista, mutta Kalle pystyy ehkä avata omaa säihkyvyyttään ainoastaan itse.
”Urheilu-uralla sai tavata paljon erilaista jengiä. Se on raaka maailma, jossa jotkut ovat lähes valmiita sahaamaan toisen sukset poikki voittaakseen. Ei siellä aina paras ilmapiiri ole, mutta me suomalaiset viihdyimme paljon omissa porukoissamme ja olimme kuin perhettä. Yksilöurheilussa fakta on se, että on osattava olla ajoittain itsekäs narsistikusipää, jos haluaa pärjätä”, Kalle paljastaa.
Mentaalivalmennusta Kalle ei ikinä ole ottanut vastaan. Kerran hän joutui käymään ekspertillä Olympiakomitean pakotettua kaikki urheilijat siihen. Se olikin mielenkiintoinen tunti.
”Kaveri meni ihan sekaisin, kun aloin kertoa asioita. Sillä meni ihan täysin hermot muhun ja lopulta tunnin päätteeksi se sanoi, että ei sun Palanderi tarvitse tulla tänne enää koskaan.”
Eniten ikävä Kallella on sitä pelkoa, ajoittaista pakokauhua, jota huippu-urheilu loi. Se tunne kun olet lähtökuopissa ja 60 000 ihmistä huutaa montussa.
”Ai perkele, on se magee fiilis. Ei sitä adrenaliinia voi ostaa, kun yrität siinä pitää ajatukset kasassa ja huudat itsesi liikkeelle. Vaikka tiesinkin olevani hyvä, niin epäonnistumisen pelko piti ajatuksen mulla aina kirkkaana ja rinteessä sain aina olla oma itseni. Siellä mä olin kotona ja painoin aina kaiken energian suoritukseen.”
Rahalla ei menestystä saa
Tällä hetkellä Palanderin kaltaisia supertähtiä ei yksinkertaisesti alppihiihdossa ole. Kallea huolestuttaa harjoituskulttuuri erityisesti paremman tuloluokan suosimissa urheilulajeissa – johon myös golf kuuluu. Hän sivuaa tulevassa kirjaprojektissaan vahvasti myös tätä aihetta.
”Niitä lajeja on muiden muassa purjehdus, alppihiihto, golf ja ratsastus”, Kalle luettelee nopeasti.
Palander painottaa sitä raakaa tosiseikkaa, että huipulle pyrkivän on luenteeltaan oltava periksiantamattoman kova.
”Se tietty kovuus pitää löytää itsensä sisältä ja tätä harvemmin löydetään Audin takapenkiltä. Mä olin aina ihan hullu harjoittelufriikki. Rakentelin omia treenitapoja, että pystyin treenaamaan muuallakin kuin rinteessä. Harjoittelun pitää olla hauskaa ja siinä ei saa laskea tunteja. Parhaat urheilijat huomaavat lopettavansa yleensä siinä vaiheessa kun ei enää ole valoa tarjolla.”
Golfia Kalle ei seuraile kovin tarkasti. Aikanaan hän seurasi paljon Tigeria ja PGA Touria. Paikanpäällä huippujen kanssa kokemus ylettyy Challenge Tourin Pro-Amiin viime kesälle. Hän kaipaa jotain ylimääräistä innostuskärpästä, jotta kiinnostus lajia kohtaan saavuttaisi seuraavan, vakavamman asteen.
”Olen aina arvostanut golfia todella korkealle. Tässä lajissa kun yrittäjiä on niin pirusti, että saa olla melkoinen seppä noustakseen kiertueille. Kuten siinä Selänteen ohjelmassakin sanoin, niin suurin kunnioitus kaikista suomalaisista urheilijoista mulla on Jarkkoa (Nieminen) kohtaan. Siinä lajissa maailmanlistan sija 13 on ihan uskomaton saavutus. Ehkä Jarkolla taas puuttui se pieni kusipäisyys, mitä olisi saattanut tarvita vielä vähän lisää noustakseen jopa pari napsua ylemmäs. On niin huikea ja asiallinen tyyppi, että siinä on roolimallia kyllä suomalaisille nuorille.”
Sometusta, häseltämistä ja ammattimaisuutta
Kierroksen päätyttyä Palanderin hymy on korvissa edellisen birdien myötä. Mies kertoo fiiliksissä tarinaa ”telakoitumis” -keskustelusta, joka löytyy Vauva.fi -sivustolta. Olivat kuulema Häkän (Mika Häkkinen) ja Selänteen kanssa lueskelleet kyseistä keskustelupalstaa ja nauraneet vedet silmissä. Telakoitumisesta emme voi tähän artikkeliin kirjoittaa, joten aiheesta kiinnostuneet voivat käydä tutkimassa aihetta Googlen kautta.
”Hei, mut nyt käydään ottamassa teille kuvituskuvia! Ei ois paska idea lähteä starttikoppiin ja ottaa golfmailat sauvoiksi: Startti golfiin tai vastaavaa otsikoksi sitten?”
Kalle on tehnyt haastatteluita elämänsä aikana varmasti tuhansia ja tietää miten hommat toimii. Klubitalon pihalta löytyy polkuautoja, joita ei myöskään voi sivuuttaa.
”Tuu kyytiin, kato poljetaan vähän.” Palander alkaa painaa täydellä vauhdilla kovaa ympyrää ja nauraa kuin viisivuotias lapsi nauraisi polkuauton ratissa – hämmentävää, mutta ihailtavaa.
Sen jälkeen polkuharjoitukset jatkuvat ja samalla Kalle kuvaa selfie-videota, puhuu jotain hämärää ja naureskelee.
”Vähän snäppiä kato pitää muistaa laittaa”, Kalle sanoo räpeltäessään matkapuhelinta.
Näkyvän persoonan perusedellytyksiin kuuluu nykyään päivittäinen näkyminen ja kuuluminen sosiaalisessa mediassa. Se vain yksinkertaisesti on osa työtä – toiset tekevät sen itse ja toiset ulkoistavat.
”Kyllä mä itse niitä kaikki pidän ja koetan olla aktiivinen. On se kyllä kummallinen mediaympäristö nykyään missä pyöritään, kaikki pitää laittaa someen. Olen mä tähän oppinut ja tottunut, mutta ei se tätä ollut, kun itse oltiin nuoria. Tuotantoyhtiöt vaativat tosi aktiivista meininkiä, koska jos ei ole näkyvyyttä niin tuskinpa tällä naamalla mitään mallin töitä olisi tarjolla.”
Lopulta on aika hypätä kansikuvan ottoon. Palander painaa Mersullaan kohti rinteen huippua ja starttikoppia. Kivinen tie, mutta Palanderin on pakko nousta vielä viimeinenkin mäen nyppylä.
Itse kuvauspaikalla Palander syttyy liekkeihin. Kuvaajan työstä ei tule kovin vaikeaa, sillä Palander osaa jokaisen ilmeen ja tietää mitä kuvaajat hänestä haluavat. Kuvat purkkiin ja matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja. Palander suuntaa kohti seuraavaa palaveria, josta matka vie illaksi Viroon. Luvassa on reissaamista eri projektien parissa vieläkin jatkuvasti, vaikka mies väittää elävänsä rauhallista eläkeläiselämää.
Tekstiä ja tarinaa riittää toimituksella kerrottavaksi enemmän kuin mihin on tottunut, mutta kokonaisuuden luominen on aina oma tarinansa. Kallen kanssa viettäisi helposti koko päivän tai vaikka viikon. Moni tarina jäi varmasti vielä kuulematta. Koko toimituksen porukka on aivan ihastuneita Palanderiin päivän päätteeksi, ehkä teemmekin hänestä jutun joka numeroon.
Tämä oli Kalle Palanderin tarina – toivottavasti hänestä saadaan lukea golfaiheisia tarinoita jatkossa useammin.
